Monet tässä mainituista tarkennuksista soveltuvat kaikkeen immersiiviseen taiteeseen tai immersiivisyyteen yleisemminkin. Eri kysymysten kohdalla avataan hieman eri termien eroja.

Miksi immersiivinen teatteri eikä immersiiviset esitykset?

Immersiivinen teatteri on terminä alun perin syntynyt Isossa-Britanniassa, jossa sitä on käytetty painottuneesti juuri tässä muodossa: immersiivinen teatteri (’immersive theatre’). Voimme tietenkin puhua myös immersiivisistä esityksistä. Suomessa – johtuen kontekstista ja kotimaisesta kulttuuripolitiikasta – , monet tekijät ovat alkaneet puhua immersiivisistä esityksistä.

Mitä immersiivinen on?

Oxfordin sanakirja määrittelee termin tietokonegrafiikan kautta. Se (’immersive’) on ’kolmiulotteinen kuva, joka vaikuttaa ympäröivän käyttäjää’. Immersiivinen teatteri ei kuitenkaan tarkoita ainoastaan tätä, vaan on monimuotoisempi joukko tekijöitä, taiteen tekemisen tapoja ja yleisöjä.

Immersiiviselle teatterille ei ole aukotonta määritelmää eikä sellaista välttämättä edes tule. Kysymys on termistä, joka on noussut virusten, verkostojen, solujen ja vastarinnan strategioista ja maailmasta, joka ei enää usko aukottomiin määritelmiin. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö sitä voisi yrittää määritellä toisin tavoin tai käyttää termiä erottelemaan sillä taiteen tekemisen tapoja aiemmista – tai vain muista – tekemisen tavoista.

Josephine Machon on kirjoittanut ensimmäisen kokonaiskatsausta yrittäneen teoksen immersiivisestä teatterista (Immersive Theatres. Intimacy and Immediacy in Contemporary Performance (2013)). Hän on myöhemmin summannut immersiivisen ’kuvaavan sitä mikä tarjoaa informaatiota tai ärsykkeitä useille aisteille, ei vain näölle ja kuulolle. […] immersiiviset teatterit yhdistävät uppoamisen tapahtuman – uppoamisen välittäjäaineeseen (’medium’), joka on erilainen kuin meidän ’tunnettu’ ympäristömme ja joka tuntuu epätavalliselta – ja syvän osallisuuden toimintaan tuossa välittäjäaineessa siten, että kaikki aistimme ovat hereillä ja manipuloituina.’*

Onko immersiivisessä teatterissa kysymys vain tilasta? Siis siitä, että emme katso lavaesitystä, vaan olemme ikään kuin osana installaatiota? 

Tästä immersiivinen teatteri on kenties tunnetuin sen kansainvälisesti tunnetuimman tekijän, Punchdrunkin, vuoksi. Tämä ei ole ainoa tapa tehdä tai kokea immersiivistä teatteria.

Miten immersiivisyys eroaa osallistamisesta tai interaktiivisuudesta/vuorovaikutteisuudesta?

Osallistamisessa on ikään kuin kysymys taiteilijoiden tekemästä teoksesta, jonka osallistuja täydentää omalla toiminnallaan. Interaktiivisuudessa on kyse molemminpuolisesta toiminnasta, vuorovaikutuksesta. Myöhemmin käytän tässä tekstissä interaktiivisuudesta ainoastaan termiä ’vuorovaikutteisuus’.

Osallistamisen, interaktiivisuuden ja immersiivisyyden välillä on vuotoa: Immersiiviset esitykset sisältävät usein osallistamisen elementtejä ja vuorovaikutteisuutta. Usein immersiivisissä esityksissä painotus on kuitenkin muualla, etenkin moniaistisuudessa – varsinkin esittävän taiteen kohdalla. Immersiivinen esitys voi olla hyvin installaatiomainen, jolloin se ei ole osallistava tai vuorovaikutteinen sillä tavoin kuin nuo termit tavallisesti ymmärretään.

Onko immersiivinen aina osallistavaa?

Siinä mielessä on, että moniaistisuus osallistaa meidät maailmaan vahvemmin kuin pelkän näön ja kuulon kautta koettava esitys. Siinä mielessä on jos kävely tilassa ja valinnat mihin tilassa/tiloissa menet, ovat mielestäsi osallistavia. Siinä mielessä on, että immersiiviset esitykset luovat uudenlaisia yleisösuhteita.

Siinä mielessä, että se osallistaisi yleisön näkyvään ilmeiseen toimintaan, ei. Jos ne osallistavat, ne ovat osallistavia esityksiä. Tietenkin voi olla myös esityksiä, jotka ovat sekä osallistavia että immersiivisiä.

Kuten mainitsin aiemmin, usein näiden termien välillä tapahtuu vuotamista: osallistavat sisältävät immersiivisiä ulottuvuuksia ja immersiiviset osallistavia elementtejä.

Miten immersiiviset esitykset eroavat paikkasidonnaisista esityksistä?

Paikkasidonnaisissa paikka on useimmiten teoksen tekemisen lähtökohta. Immersiivisissä lähtökohta on useimmiten yleisön jäsenen kokemus. Tästä seuraa se, että paikkasidonnaisten esitysten yleisösuhde voi olla hyvinkin perinteinen – toiset katsovat toisia, jotka tekevät – kun immersiivinen teatteri useimmiten kyseenalaistaa perinteistä yleisösuhdetta.

Kun puhun yleisösuhteen kyseenalaistamisesta tai uusien yleisösuhteiden luomisesta, tarkoitan konkreettisesti esityksen ja yleisön välisen suhteen ajattelua uudelleen – en esim. sitä, että yleisölle annetaan fiktiivinen tai funktionaalinen rooli. Jos toiset katsovat toisia, jotka tekevät niin kyse on perinteisestä yleisösuhteesta, vaikka se tapahtuisi poikkeuksellisessa tilassa.

Uppoutumisessa taiteeseen ei ole mitään uutta.

Ei ole ja siksi immersiivinen ei tarkoita uppoutumista taiteeseen sillä tavoin kuin siitä arkipuheessa puhutaan. Jos alamme akateemiseksi niin voimme erotella erilaisia tapoja uppoutua, mutta silloinkin se mitä immersiivisen teatterin kohdalla tarkoitetaan immersiivisyydellä, on toisenlaista immersiivisyyttä (kuin mitä uppoutumisella tarkoitetaan arkipuheessa). Jos kyse olisi samasta asiasta emme tarvitsisi ilmiölle uutta termiä.

Onko immersiivisessä teatterissa kysymys aina jossain määrin tarinasta? Silloinhan se on perinteisempää kuin esim. postdraama tai performanssi.

Siinä ei ole aina kyse tarinasta, vaikka tarinallisuus näyttää usein painottuvan amerikkalaisissa ja brittiläisissä esityksissä. Monet tekevät myös postdraamallisia – tai esim. puhtaasti tanssin keinoin toimivia – immersiivisiä esityksiä. Myös live artin (briteissä käytetty termi tekijöistä, jotka Suomessa voitaisiin määritellä performanssin tai esitystaiteen tekijöiksi tilanteesta riippuen) puolelta monet tekijät ovat siirtyneet immersiivisen taiteen tekijöiksi. Toisaalta monet performanssit saattavat edelleen toisintaa perinteistä yleisösuhdetta.

Mikä immersiivisessä teatterissa on uutta?

Tähän olen osittain yrittänyt vastata muiden kysymysten kohdalla, mutta joidenkin mielestä ei mikään. Joidenkin mielestä kyseessä on maailman vanhin teatterin muoto, joka on nyt palaamassa takaisin sen jälkeen kun olemme luopumassa lavaesitysten erityisesti 1800-luvulla alkaneesta trendistä.

Esitystaiteessa on Suomessa tehty samanlaisia teoksia. Miksi tarvitsemme uuden termin?

Suomessa esitystaide on määritelty ’olevan erilaisten taiteen perinteiden väliseen maastoon syntynyttä uutta taidekenttää. Esitystaiteen juuret ovat nykyteatterin, performanssin ja elävän taiteen alueilla.’ (Eskus – Esitystaiteen keskuksen määritelmä 2020). Monet esitystaiteen esitykset voivat olla myös lavaesityksiä. Immersiiviset esitykset eivät ole lavaesityksiä.

Immersiiviset esitykset ovat erottuneet esitystaiteesta myös mm. käyttämällä uutta teknologiaa rikkomaan fyysisen todellisuuden ja online- ja/tai virtuaalitodellisuuden rajoja sekä soveltamalla pelisuunnittelun keinoja esityksiin.

Osittain kysymys on ajasta: Immersiiviset esitykset ovat syntyneet internetin jälkeiseen maailmaan. Ne elävät tämän laajan kulttuurisen, sosiaalisen ja ekologisen muutoksen jälkeistä maailmaa sen logiikoilla. Esitystaide nousi alun perin erilaisesta maailmasta ja reaktiona erilaisiin kysymyksiin. Ja myös esitystaiteen ja immersiivisten esitysten välillä on vuotoa: esitystaiteen tekijät ovat tehneet ja tekevät immersiivisiä esityksiä ja toisinpäin. Maailmassa ja taiteessa on kuitenkin tapahtunut muutos, jonka vuoksi monet tekijät ja yleisö ovat kokeneet tarpeen uuteen termiin.

Lopuksi

Vaikka tämä kirjoitus on keskittynyt tarkentamaan termejä, tarkentamisessa ei ole kysymys taiteesta erillään elävästä akateemisuudesta, vaan termit nivoutuvat elimellisesti siihen miten ilmiöistä puhutaan ja mitkä seikat noista ilmiöistä saavat näkyvyyttä. Tämä kirjoitus on myös luonteeltaan mahdollisimman lyhyt postaus aiheesta ja sellaisenaan se jättää edelleen omalta osaltaan tarvetta tarkennuksille.

Olen kirjoittanut tämän tekstin pääasiassa tarkentamaan sitä muutosta mikä taiteessa tapahtuu immersiivisyyden avulla. Koen tähän tarvetta, koska immersiiviseen teatteriin liittyy paljon hypetystä. Termiin tarttuvat monet, jotka eivät juurikaan muuta tekemisen tapojaan, vaan markkinoivat konservatiivisempia teoksia uusilla termeillä. Hypetys pysäyttää taiteen kehityksen ja uudistaa lähinnä markkinointia. Erottelemalla tarkemmin mitkä tekemisen tavat uudistavat taidetta – tai tuovat kadoksissa olleita puolia taiteesta uudelleen esille – taide kehittyy ja muuttuu moninaisemmaksi.

Tätä tekstiä tärkeämpää on käydä kokemassa monenlaisia immersiivisiä teoksia jos haluat oikeasti tietää mistä immersiivisyydessä on kyse. Tekijöiden osalta monenlaisten teosten kokeminen estää keksimästä pyörää uudelleen. Se vie siihen, että aidosti uudet tekemisen tavat nousevat esille hypetyksen sijaan. Se estää normien toisintumista. Se muuttaa maailmaa.

*Kuvaus James Friezen toimittamasta kirjasta Reframing Immersive Theatre. The Politics and Pragmatics of Participatory Performance (2016), jossa Machon tarkentaa aiemman kirjansa käsitteitä.

(Tekstiä on editoitu kommentien pohjalta. Viimeisin edit 17. 12. 2019.)

(Kuva Kaiken keskuksen immersiivisestä esityksestä ’Koneälypuolueen perustaminen’ (2018). Kuvassa esityksen yleisöä. Kuvaaja: Marko Mäkinen)