Sami Henrik
Sami Henrik

Tag: immersiivisyys

Postaus tutkimusblogissa

Kansainvälinen vertaisarvioitu julkaisu ’Theatre, Dance and Performance Training’ julkaisi heinäkuussa 2018 erikoisnumeron keskittyen immersiivisiin, interaktiivisiin ja osallistaviin esityksiin.

SHH kirjoitti julkaisua varten kaksiosaisen esseen, jonka toinen osa on julkaistu tutkimusblogissa täällä ja se käsittelee näyttelijäntyön tekniikkaa osallistavissa ja immersiivisissä esityksissä.

Postaus on vapaasti saatavilla.

(Kuva esityksestä ’Oikea terveyskeskus’. Kuvassa: Anna Korolainen ja osallistujia. Kuvaaja: Marko Mäkinen)

Upotettu katsoja

Tämä on ensimmäinen immersiivisestä teatterista kirjoittamani artikkeli Teatteri&Tanssi+Sirkus -lehteen keväällä 2013. Se on myös tietääkseni ensimmäinen kerta kuin immersiivisestä teatterista on kirjoitettu Suomessa.

Tämä on artikkelista kirjoittajan versio. Tuumin postata tämän, koska Suomen esittävän taiteen kentällä törmää hyvin erilaisiin – ja joskus erikoisiin – määritelmiin siitä mitä immersiivinen teatteri on.

Toisaalta aihe on jälleen ajankohtainen, koska jutussa mainitulta dreamthinkspeak -ryhmältä tulee ensi syksynä uusi teos. Itse seuraavan kerran luennoin aiheesta Pyhäjärven Täydenkuun Tansseissa heinäkuun lopulla.

Immersiivisyys, moniaistisuus ja teoksen maailmaan upottaminen, tekee tuloaan esittävän taiteen eri alueilla, musiikissa ja pelimaailmassa. Brittiteatterissa moniaistisia kokemuksia on ollut tarjolla jo yli kymmenen vuotta.

Voit lukea koko artikkelin hyppäämällä tänne.

Kuva dreamthinkspeakin esityksestä ’In the Beginning was the End’.
Kuva: Elliott Franks.

Vierailu Kultakuumeessa

SHH vieraili YLE Radio 1:n Kultakuumeessa keskustelemassa immersiivisestä teatterista ohjaaja Lija Fischerin kanssa. Voit kuunnella keskustelun täällä.

Hetki

Tämä postaus kuvaa hetkeä immersiivisessä teatteriesityksessä ’Then She Fell’ New Yorkissa 4. 12. 2014. Koko postaus englanninkielisellä puolella.

Kuvassa: Rachel I. Berman (Alice). Kuva: Darial Sneed.

Immersiivisen teatterin tähdet ja aktivistit

Sonya Cullingford in Punchdrunk’s ’The Drowned Man: A Hollywood Fable’. Photo: Birgit & Rolf.

Niin kauan kuin muistan Suomessa on pohdittu keinoja miten nuoret saisi teatteriin. Brittiläinen Punchdrunk on kehittänyt yhden ratkaisun. Otetaan kaikkea mistä nuoret tykkäävät: elokuvia, yöbileitä, äärimmäisiä kokemuksia, pelejä, livemusaa, seksiä, väkivaltaa, ja kääräistään kaikki äärimmäisen tyylikkääseen visuaalisuuteen.

Näistä koostuu Punchdrunkin uusin teos The Drowned Man: A Hollywood Fable, jota esitettiin helmikuun loppuun saakka National Theatren ohjelmistossa Lontoossa. Tarinan pohjana on Georg Büchnerin Woyzeck, joka on asetettu 1960-luvun hollywoodilaiseen mielenmaisemaan.

Punchdrunk on tunnetuin immersiivisen teatterin ryhmä Isossa-Britanniassa. Yksi immersiivisen suorista käännöksistä tarkoittaa upottamista. Sitä on kuvattu mielikuvalla, jossa esitystila on uima-allas. Sen sijaan, että yleisö katsoisi sitä ulkopuolelta, yleisö on altaassa, ja esitys tapahtuu joka puolella katsojan ympärillä.

Kun puhun yöbileistä tai äärimmäisistä kokemuksista en tarkoita niiden katsomista, vaan mahdollisuudesta osallistua. Teoksessa katsojat juoksevat esiintyjien perässä, katsovat kohtauksia välillä pienissä ryhmissä, välillä koko yleisön kanssa ja saattavat päätyä myös yksin esiintyjän kanssa. Joitain katsojia on suudeltu kesken kohtauksen.

Muodon rikkominen ja eri kokoisten kokoonpanojen – myös erikokoisten yleisöjen – liikuttaminen eri tiloissa ja teoksen interaktion rakenne on sen nerokkuutta. Sitä on kuitenkin myös kritisoitu, useimmiten tarinan kadottamisesta.

Esitys käyttää esitystilanaan 19 000 neliön kokoista vanhaa käytöstä poistettua postin lajittelukeskusta ja esiintyjiä teoksessa on 40. Budjetin huhutaan olevan puolen miljoonan punnan luokkaa. Jos puhutaan kokeellisesta teatterista niin ollaan eri mittakaavassa kuin Suomessa.

Punchdrunk tekee teoksiaan pitkälti teatterillisissa tiloissa, vaikka se kokeilee parhaillaan myös murtautumista julkiseen tilaan Punchdrunk Travels –projektin kautta. Toinen brittiläisen immersiivisen teatterin tekijä Coney tekee teoksiaan missä tahansa, yhtä hyvin teatteritiloissa, verkossa kuin julkisessakin tilassa. Haastattelin yhtä ryhmän johtajista Lontoossa joulukuussa.

Tassos Stevens on tarinoita enemmän kiinnostunut maailmoista ja systeemeistä. Hänellä ei ole alun perin teatterikoulutusta, vaan tohtorintutkinto psykologiasta.

Stevens valotti immersiivisen teatterin lähestymistapaa käsikirjoittamisen kautta: Immersiivinen teos kirjoittaa usein esityksen tarinan sijasta katsojan matkan teoksessa. Kirjoittaminen ei ala kuvitteellisesta hetkestä sen jälkeen kun katsoja on saapunut teatteriin, hän on istunut paikalleen ja valot ovat sammuneet, vaan kirjoittamisen hetki alkaa siitä hetkestä, kun katsoja saa ensimmäisen kerran tiedon teoksesta.

Coney on tehnyt yhteistyötä myös Punchdrunkin kanssa, mutta heidän lähestymistapansa on pelillisempi. Stevensin mukaan ero on siinä, että he pyrkivät antamaan katsojalle enemmän valtaa teoksien muotoutumisessa.

Coneyn tunnetuin teos A Small Town Anywhere (2009-12) kertoi tarinan yhteisöstä, joka on vaarassa ajautua sisällissotaan. Tarinan toteutuksessa kylää näytteli pääasiassa yleisö. Tarinan kaari muodostui yleisön tuottamista pienistä tarinoista, joita kaksi näyttelijää nivoivat koko esityksen kokoiseksi suureksi tarinaksi esityksen kuluessa.

Stevens näkee tässä eron Punchdrunkin lähestymistapaan. Punchdrunkin esityksissä yleisö on osa lavastusta, ei osa tarinaa, eivätkä he voi vaikuttaa tarinan kulkuun.

Laajimmillaan työpajojen, verkkosovelluksien ja erilaisten kokeiden muotoon rakennettujen esitysten takaa löytyvää Coneyn asennetta Stevens kuvaa tee-se-itse –aktivismiksi. Todellisuuteen sekaantuvien esitysten avulla maailmasta tehdään yksi henkilökohtainen teko kerrallaan parempi paikka.

Coneyta ja Punchdrunkia verratessa nousee kysymys suuruusluokasta.

Punchdrunk pystyy tavoittamaan suuren yleisön, mutta A Small Town Anywheren kohdalla yleisö on teoksen rakenteen puolesta rajattava 30 katsojaan.

Edelleen on ratkaisematta kuinka luoda osallistava teatteriteos, joka pystyy luomaan vahvan henkilökohtaisen vaikuttamisen mahdollisuuden ja merkityksen tunteen, mutta samalla tavoittamaan suuren yleisön.

Mitä tämä kertoo maailmasta? Voiko pienten yhteisöjen synnyttämä vahva merkityksen tunne koskaan siirtyä suureen mittakaavaan – yhteiskuntaan? Minä uskon, että voi. 

Upottaminen jatkuu

Fernanda Prata, Jesse Kovarsky Punchdrunkin teoksessa ’The Drowned Man: A Hollywood Fable’. Kuvaajat: Birgit & Ralf.

Seuraavassa Teatteri&Tanssi+sirkuksen numerossa (2/2014) kirjoitan pidemmälti immersiivisestä teatterista. Artikkeli käsittelee kokemusta Punchdrunkin uusimmasta teoksesta ’The Drowned Man: A Hollywood Fable’ ja sisältää myös keskustelun immersiivisen teatteriryhmä Coneyn ohjaajan Tassos Stevensin kanssa kehitellen pidemmälle immersiivisen teatterin ajatuksia.

Tässä yksi Tassoksen kertoma kokemus, joka ei mahtunut artikkeliin.

Tassos toimi näyttelijänä immersiivisen teatterin edelläkävijän Shuntin esityksessä ’Tropicana’, joka tapahtui heitteille jätetyssä rakennuksessa Lontoossa. Esityksessä hän oli ensimmäinen henkilö, jonka yleisö näki tullessaan sisälle tilaan. Hän pelasi yksin shakkia pöydän ääressä päällään rautatietyöläisen puku, eikä yleisö sisään tullessaan tiennyt onko hän yksi paikan työntekijöistä vai näyttelijä. Yleensä hän odotti hetkeä juuri kun yleisö oli kysymässä tietä teatteriesitykseen, ja avasi sitten heille tien tilassa olevan komeron seinän läpi.

Erään kerran yleisössä oli pikkutyttö, joka ei jäänytkään muiden mukana odottamaan hämmentyneenä, vaan tuli Tassoksen luokse pelaamaan hänen kanssaan shakkia. Tassos sopi hänen kanssaan muulta yleisöltä salaa, että tyttö menisi hänen sijastaan komeroon ja avaisi yleisölle tien eteenpäin. Tyttö ei meinannut millään löytää oikeaa vipua ja kaikki odottivat henkeä pidätelleen mitä tapahtuisi, kunnes oikea vipu lopulta löytyi, komeron takaovi aukesi ja yleisö oli tavallistakin hämmentyneempi siitä kuka oli esiintyjä ja kuka yleisöä.

Tälle sivulle postailen tuumintoja sekalaisista aiheista, jotka vaihtelevat näyttelijäntyön tekniikasta kokeelliseen nykytanssiin ja klubeihin.

Suomenkielinen ja englanninkielinen osa blogista sisältää osittain eri postauksia.