Sami Henrik
Sami Henrik

Tag: immersiivisyys

Immersiivinen teatteri FAQ

Monet tässä mainituista tarkennuksista soveltuvat kaikkeen immersiiviseen taiteeseen tai immersiivisyyteen yleisemminkin. Eri kysymysten kohdalla avataan hieman eri termien eroja.

Miksi immersiivinen teatteri eikä immersiiviset esitykset?

Immersiivinen teatteri on alun perin syntynyt Isossa-Britanniassa, jossa termiä on käytetty painottuneesti tässä muodossa: immersiivinen teatteri (’immersive theatre’). Voimme tietenkin puhua myös immersiivisistä esityksistä. Suomessa – johtuen kontekstista ja kotimaisesta kulttuuripolitiikasta – , monet tekijät ovat alkaneet puhua immersiivisistä esityksistä.

Mitä immersiivinen on?

Oxfordin sanakirja määrittelee termin tietokonegrafiikan kautta. Se (’immersive’) on ’kolmiulotteinen kuva, joka vaikuttaa ympäröivän käyttäjää’. Immersiivinen teatteri ei kuitenkaan tarkoita ainoastaan tätä, vaan on monimuotoisempi joukko tekijöitä, taiteen tekemisen tapoja ja yleisöjä.

Immersiiviselle teatterille ei ole aukotonta määritelmää eikä sellaista välttämättä edes tule. Kysymys on termistä, joka on noussut virusten, verkostojen, solujen ja vastarinnan strategioista ja maailmasta, joka ei enää usko aukottomiin määritelmiin. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö sitä voisi yrittää määritellä toisin tavoin tai käyttää termiä erottelemaan sillä taiteen tekemisen tapoja aiemmista – tai vain muista – tekemisen tavoista.

Josephine Machon on kirjoittanut ensimmäisen kokonaiskatsausta yrittäneen teoksen immersiivisestä teatterista (Immersive Theatres. Intimacy and Immediacy in Contemporary Performance (2013)). Hän on myöhemmin summannut immersiivisen ’kuvaavan sitä mikä tarjoaa informaatiota tai ärsykkeitä useille aisteille, ei vain näölle ja kuulolle. […] immersiiviset teatterit yhdistävät uppoamisen tapahtuman – uppoamisen välittäjäaineeseen (’medium’), joka on erilainen kuin meidän ’tunnettu’ ympäristömme ja joka tuntuu epätavalliselta – ja syvän osallisuuden toimintaan tuossa välittäjäaineessa siten, että kaikki aistimme ovat hereillä ja manipuloituina.’*

Onko immersiivisessä teatterissa kysymys vain tilasta? Siis siitä, että emme katso lavaesitystä, vaan olemme ikään kuin osana installaatiota? 

Tästä immersiivinen teatteri on kenties tunnetuin sen kansainvälisesti tunnetuimman tekijän, Punchdrunkin, vuoksi. Tämä ei ole ainoa tapa tehdä tai kokea immersiivistä teatteria.

Miten immersiivisyys eroaa osallistamisesta tai interaktiivisuudesta?

Osallistamisessa on ikään kuin kysymys taiteilijoiden tekemästä teoksesta, jonka osallistuja täydentää omalla toiminnallaan. Interaktiivisuudessa on kyse molemminpuolisesta toiminnasta, vuorovaikutuksesta.

Osallistamisen, interaktiivisuuden ja immersiivisyyden välillä on vuotoa: Immersiiviset esitykset sisältävät usein osallistamisen elementtejä ja jopa interaktiivisuutta. Usein immersiivisissä esityksissä painotus on kuitenkin muualla, etenkin moniaistisuudessa – varsinkin esittävän taiteen kohdalla. Immersiivinen esitys voi olla hyvin installaatiomainen, jolloin se ei ole osallistava tai interaktiivinen sillä tavoin kuin nuo termit perinteisesti ymmärretään.

Onko immersiivinen aina osallistavaa?

Siinä mielessä on, että moniaistisuus osallistaa meidät maailmaan vahvemmin kuin pelkän näön ja kuulon kautta koettava esitys. Siinä mielessä on jos kävely tilassa ja valinnat mihin tilassa/tiloissa menet, ovat mielestäsi osallistavia. Siinä mielessä on, että immersiiviset esitykset luovat uudenlaisia yleisösuhteita.

Siinä mielessä, että se osallistaisi yleisön näkyvään ilmeiseen toimintaan, ei. Jos ne osallistavat, ne ovat osallistavia esityksiä. Tietenkin voi olla myös esityksiä, jotka ovat sekä osallistavia että immersiivisiä.

Kuten mainitsin aiemmin, usein näiden termien välillä tapahtuu vuotamista: osallistavat sisältävät immersiivisiä ulottuvuuksia ja immersiiviset osallistavia elementtejä.

Miten immersiiviset esitykset eroavat paikkasidonnaisista esityksistä?

Paikkasidonnaisissa paikka on useimmiten teoksen tekemisen lähtökohta. Immersiivisissä lähtökohta on useimmiten yleisön jäsenen kokemus. Tästä seuraa se, että paikkasidonnaisten esitysten yleisösuhde voi olla hyvinkin perinteinen – toiset katsovat toisia, jotka tekevät – kun immersiivinen teatteri useimmiten kyseenalaistaa perinteistä yleisösuhdetta.

Kun puhun yleisösuhteen kyseenalaistamisesta tai uusien yleisösuhteiden luomisesta, tarkoitan konkreettisesti esityksen ja yleisön välisen suhteen ajattelua uudelleen – en esim. sitä, että yleisölle annetaan fiktiivinen tai funktionaalinen rooli. Jos toiset katsovat toisia, jotka tekevät niin kyse on perinteisestä yleisösuhteesta, vaikka se tapahtuisi poikkeuksellisessa tilassa.

Uppoutumisessa taiteeseen ei ole mitään uutta.

Ei ole ja siksi immersiivinen ei tarkoita uppoutumista taiteeseen sillä tavoin kuin siitä arkipuheessa puhutaan. Jos alamme akateemiseksi niin voimme erotella erilaisia tapoja uppoutua, mutta silloinkin se mitä immersiivisen teatterin kohdalla tarkoitetaan immersiivisyydellä, on toisenlaista immersiivisyyttä (kuin mitä uppoutumisella tarkoitetaan arkipuheessa). Jos kyse olisi samasta asiasta emme tarvitsisi ilmiölle uutta termiä.

Onko immersiivisessä teatterissa kysymys aina jossain määrin tarinasta? Silloinhan se on perinteisempää kuin esim. postdraama tai performanssi.

Siinä ei ole aina kyse tarinasta, vaikka tarinallisuus näyttää usein painottuvan amerikkalaisissa ja brittiläisissä esityksissä. Monet tekevät myös postdraamallisia – tai esim. puhtaasti tanssin keinoin toimivia – immersiivisiä esityksiä. Myös live artin (briteissä käytetty termi tekijöistä, jotka Suomessa voitaisiin määritellä performanssin tai esitystaiteen tekijöiksi tilanteesta riippuen) puolelta monet tekijät ovat siirtyneet immersiivisen taiteen tekijöiksi. Toisaalta monet performanssit saattavat edelleen toisintaa yllättävän perinteistä yleisösuhdetta.

Mikä immersiivisessä teatterissa on uutta?

Tähän olen osittain yrittänyt vastata muiden kysymysten kohdalla, mutta joidenkin mielestä ei mikään. Joidenkin mielestä kyseessä on maailman vanhin teatterin muoto, joka on nyt palaamassa takaisin sen jälkeen kun olemme luopumassa lavaesitysten erityisesti 1800-luvulla alkaneesta trendistä.

Esitystaiteessa on Suomessa tehty samanlaisia teoksia. Miksi tarvitsemme uuden termin?

Suomessa esitystaide syntyi – joidenkin määritelmien mukaan – välimuodoksi teatterin ja performanssin välille tai yhdistämään näiden elementtejä. Monet esitystaiteen esitykset voivat olla myös lavaesityksiä. Immersiiviset esitykset eivät ole lavaesityksiä.

Immersiiviset esitykset ovat erottuneet esitystaiteesta myös mm. käyttämällä uutta teknologiaa rikkomaan fyysisen todellisuuden ja online- ja/tai virtuaalitodellisuuden rajoja sekä soveltamalla pelisuunnittelun keinoja esityksiin.

Osittain kysymys on ajasta: Immersiiviset esitykset ovat syntyneet internetin jälkeiseen maailmaan. Ne elävät tämän laajan kulttuurisen, sosiaalisen ja ekologisen muutoksen jälkeistä maailmaa sen logiikoilla. Esitystaide nousi alun perin erilaisesta maailmasta ja reaktiona erilaisiin kysymyksiin. Ja myös esitystaiteen ja immersiivisten esitysten välillä on vuotoa: esitystaiteen tekijät ovat tehneet ja tekevät immersiivisiä esityksiä ja toisinpäin. Maailmassa ja taiteessa on kuitenkin tapahtunut muutos, jonka vuoksi monet tekijät ja yleisö ovat kokeneet tarpeen uuteen termiin.

Lopuksi

Vaikka tämä kirjoitus on keskittynyt tarkentamaan termejä, tarkentamisessa ei ole kysymys taiteesta erillään elävästä akateemisuudesta, vaan termit nivoutuvat elimellisesti siihen miten ilmiöistä puhutaan ja mitkä seikat noista ilmiöistä saavat näkyvyyttä. Tämä kirjoitus on myös luonteeltaan mahdollisimman lyhyt postaus aiheesta ja sellaisenaan se jättää edelleen omalta osaltaan tarvetta tarkennuksille.

Olen kirjoittanut tämän tekstin pääasiassa tarkentamaan sitä muutosta mikä taiteessa tapahtuu immersiivisyyden avulla. Koen tähän tarvetta, koska immersiiviseen teatteriin liittyy paljon hypetystä. Termiin tarttuvat monet, jotka eivät juurikaan muuta tekemisen tapojaan, vaan markkinoivat konservatiivisempia teoksia uusilla termeillä. Hypetys pysäyttää taiteen kehityksen ja uudistaa lähinnä markkinointia. Erottelemalla tarkemmin mitkä tekemisen tavat uudistavat taidetta – tai tuovat kadoksissa olleita puolia taiteesta uudelleen esille – taide kehittyy ja muuttuu moninaisemmaksi.

Tätä tekstiä tärkeämpää on käydä kokemassa monenlaisia immersiivisiä teoksia jos haluat oikeasti tietää mistä immersiivisyydessä on kyse. Tekijöiden osalta monenlaisten teosten kokeminen estää keksimästä pyörää uudelleen. Se vie siihen, että aidosti uudet tekemisen tavat nousevat esille hypetyksen sijaan. Se estää normien toisintumista. Se muuttaa maailmaa.

*Kuvaus James Friezen toimittamasta kirjasta Reframing Immersive Theatre. The Politics and Pragmatics of Participatory Performance (2016), jossa Machon tarkentaa aiemman kirjansa käsitteitä.

(Kuva Kaiken keskuksen immersiivisestä esityksestä ’Koneälypuolueen perustaminen’ (2018). Kuvassa esityksen yleisöä. Kuvaaja: Marko Mäkinen)

Postaus tutkimusblogissa

Kansainvälinen vertaisarvioitu julkaisu ’Theatre, Dance and Performance Training’ julkaisi heinäkuussa 2018 erikoisnumeron keskittyen immersiivisiin, interaktiivisiin ja osallistaviin esityksiin.

SHH kirjoitti julkaisua varten kaksiosaisen esseen, jonka toinen osa on julkaistu tutkimusblogissa täällä ja se käsittelee näyttelijäntyön tekniikkaa osallistavissa ja immersiivisissä esityksissä.

Postaus on vapaasti saatavilla.

(Kuva esityksestä ’Oikea terveyskeskus’. Kuvassa: Anna Korolainen ja osallistujia. Kuvaaja: Marko Mäkinen)

Upotettu katsoja

Tämä on ensimmäinen immersiivisestä teatterista kirjoittamani artikkeli Teatteri&Tanssi+Sirkus -lehteen keväällä 2013. Se on myös tietääkseni ensimmäinen kerta kuin immersiivisestä teatterista on kirjoitettu Suomessa.

Tämä on artikkelista kirjoittajan versio. Tuumin postata tämän, koska Suomen esittävän taiteen kentällä törmää hyvin erilaisiin – ja joskus erikoisiin – määritelmiin siitä mitä immersiivinen teatteri on.

Toisaalta aihe on jälleen ajankohtainen, koska jutussa mainitulta dreamthinkspeak -ryhmältä tulee ensi syksynä uusi teos. Itse seuraavan kerran luennoin aiheesta Pyhäjärven Täydenkuun Tansseissa heinäkuun lopulla.

Immersiivisyys, moniaistisuus ja teoksen maailmaan upottaminen, tekee tuloaan esittävän taiteen eri alueilla, musiikissa ja pelimaailmassa. Brittiteatterissa moniaistisia kokemuksia on ollut tarjolla jo yli kymmenen vuotta.

Voit lukea koko artikkelin hyppäämällä tänne.

Kuva dreamthinkspeakin esityksestä ’In the Beginning was the End’.
Kuva: Elliott Franks.

Vierailu Kultakuumeessa

SHH vieraili YLE Radio 1:n Kultakuumeessa keskustelemassa immersiivisestä teatterista ohjaaja Lija Fischerin kanssa. Voit kuunnella keskustelun täällä.

Hetki

Tämä postaus kuvaa hetkeä immersiivisessä teatteriesityksessä ’Then She Fell’ New Yorkissa 4. 12. 2014. Koko postaus englanninkielisellä puolella.

Kuvassa: Rachel I. Berman (Alice). Kuva: Darial Sneed.

Immersiivisen teatterin tähdet ja aktivistit

Sonya Cullingford in Punchdrunk’s ’The Drowned Man: A Hollywood Fable’. Photo: Birgit & Rolf.

Niin kauan kuin muistan Suomessa on pohdittu keinoja miten nuoret saisi teatteriin. Brittiläinen Punchdrunk on kehittänyt yhden ratkaisun. Otetaan kaikkea mistä nuoret tykkäävät: elokuvia, yöbileitä, äärimmäisiä kokemuksia, pelejä, livemusaa, seksiä, väkivaltaa, ja kääräistään kaikki äärimmäisen tyylikkääseen visuaalisuuteen.

Näistä koostuu Punchdrunkin uusin teos The Drowned Man: A Hollywood Fable, jota esitettiin helmikuun loppuun saakka National Theatren ohjelmistossa Lontoossa. Tarinan pohjana on Georg Büchnerin Woyzeck, joka on asetettu 1960-luvun hollywoodilaiseen mielenmaisemaan.

Punchdrunk on tunnetuin immersiivisen teatterin ryhmä Isossa-Britanniassa. Yksi immersiivisen suorista käännöksistä tarkoittaa upottamista. Sitä on kuvattu mielikuvalla, jossa esitystila on uima-allas. Sen sijaan, että yleisö katsoisi sitä ulkopuolelta, yleisö on altaassa, ja esitys tapahtuu joka puolella katsojan ympärillä.

Kun puhun yöbileistä tai äärimmäisistä kokemuksista en tarkoita niiden katsomista, vaan mahdollisuudesta osallistua. Teoksessa katsojat juoksevat esiintyjien perässä, katsovat kohtauksia välillä pienissä ryhmissä, välillä koko yleisön kanssa ja saattavat päätyä myös yksin esiintyjän kanssa. Joitain katsojia on suudeltu kesken kohtauksen.

Muodon rikkominen ja eri kokoisten kokoonpanojen – myös erikokoisten yleisöjen – liikuttaminen eri tiloissa ja teoksen interaktion rakenne on sen nerokkuutta. Sitä on kuitenkin myös kritisoitu, useimmiten tarinan kadottamisesta.

Esitys käyttää esitystilanaan 19 000 neliön kokoista vanhaa käytöstä poistettua postin lajittelukeskusta ja esiintyjiä teoksessa on 40. Budjetin huhutaan olevan puolen miljoonan punnan luokkaa. Jos puhutaan kokeellisesta teatterista niin ollaan eri mittakaavassa kuin Suomessa.

Punchdrunk tekee teoksiaan pitkälti teatterillisissa tiloissa, vaikka se kokeilee parhaillaan myös murtautumista julkiseen tilaan Punchdrunk Travels –projektin kautta. Toinen brittiläisen immersiivisen teatterin tekijä Coney tekee teoksiaan missä tahansa, yhtä hyvin teatteritiloissa, verkossa kuin julkisessakin tilassa. Haastattelin yhtä ryhmän johtajista Lontoossa joulukuussa.

Tassos Stevens on tarinoita enemmän kiinnostunut maailmoista ja systeemeistä. Hänellä ei ole alun perin teatterikoulutusta, vaan tohtorintutkinto psykologiasta.

Stevens valotti immersiivisen teatterin lähestymistapaa käsikirjoittamisen kautta: Immersiivinen teos kirjoittaa usein esityksen tarinan sijasta katsojan matkan teoksessa. Kirjoittaminen ei ala kuvitteellisesta hetkestä sen jälkeen kun katsoja on saapunut teatteriin, hän on istunut paikalleen ja valot ovat sammuneet, vaan kirjoittamisen hetki alkaa siitä hetkestä, kun katsoja saa ensimmäisen kerran tiedon teoksesta.

Coney on tehnyt yhteistyötä myös Punchdrunkin kanssa, mutta heidän lähestymistapansa on pelillisempi. Stevensin mukaan ero on siinä, että he pyrkivät antamaan katsojalle enemmän valtaa teoksien muotoutumisessa.

Coneyn tunnetuin teos A Small Town Anywhere (2009-12) kertoi tarinan yhteisöstä, joka on vaarassa ajautua sisällissotaan. Tarinan toteutuksessa kylää näytteli pääasiassa yleisö. Tarinan kaari muodostui yleisön tuottamista pienistä tarinoista, joita kaksi näyttelijää nivoivat koko esityksen kokoiseksi suureksi tarinaksi esityksen kuluessa.

Stevens näkee tässä eron Punchdrunkin lähestymistapaan. Punchdrunkin esityksissä yleisö on osa lavastusta, ei osa tarinaa, eivätkä he voi vaikuttaa tarinan kulkuun.

Laajimmillaan työpajojen, verkkosovelluksien ja erilaisten kokeiden muotoon rakennettujen esitysten takaa löytyvää Coneyn asennetta Stevens kuvaa tee-se-itse –aktivismiksi. Todellisuuteen sekaantuvien esitysten avulla maailmasta tehdään yksi henkilökohtainen teko kerrallaan parempi paikka.

Coneyta ja Punchdrunkia verratessa nousee kysymys suuruusluokasta.

Punchdrunk pystyy tavoittamaan suuren yleisön, mutta A Small Town Anywheren kohdalla yleisö on teoksen rakenteen puolesta rajattava 30 katsojaan.

Edelleen on ratkaisematta kuinka luoda osallistava teatteriteos, joka pystyy luomaan vahvan henkilökohtaisen vaikuttamisen mahdollisuuden ja merkityksen tunteen, mutta samalla tavoittamaan suuren yleisön.

Mitä tämä kertoo maailmasta? Voiko pienten yhteisöjen synnyttämä vahva merkityksen tunne koskaan siirtyä suureen mittakaavaan – yhteiskuntaan? Minä uskon, että voi. 

Upottaminen jatkuu

Fernanda Prata, Jesse Kovarsky Punchdrunkin teoksessa ’The Drowned Man: A Hollywood Fable’. Kuvaajat: Birgit & Ralf.

Seuraavassa Teatteri&Tanssi+sirkuksen numerossa (2/2014) kirjoitan pidemmälti immersiivisestä teatterista. Artikkeli käsittelee kokemusta Punchdrunkin uusimmasta teoksesta ’The Drowned Man: A Hollywood Fable’ ja sisältää myös keskustelun immersiivisen teatteriryhmä Coneyn ohjaajan Tassos Stevensin kanssa kehitellen pidemmälle immersiivisen teatterin ajatuksia.

Tässä yksi Tassoksen kertoma kokemus, joka ei mahtunut artikkeliin.

Tassos toimi näyttelijänä immersiivisen teatterin edelläkävijän Shuntin esityksessä ’Tropicana’, joka tapahtui heitteille jätetyssä rakennuksessa Lontoossa. Esityksessä hän oli ensimmäinen henkilö, jonka yleisö näki tullessaan sisälle tilaan. Hän pelasi yksin shakkia pöydän ääressä päällään rautatietyöläisen puku, eikä yleisö sisään tullessaan tiennyt onko hän yksi paikan työntekijöistä vai näyttelijä. Yleensä hän odotti hetkeä juuri kun yleisö oli kysymässä tietä teatteriesitykseen, ja avasi sitten heille tien tilassa olevan komeron seinän läpi.

Erään kerran yleisössä oli pikkutyttö, joka ei jäänytkään muiden mukana odottamaan hämmentyneenä, vaan tuli Tassoksen luokse pelaamaan hänen kanssaan shakkia. Tassos sopi hänen kanssaan muulta yleisöltä salaa, että tyttö menisi hänen sijastaan komeroon ja avaisi yleisölle tien eteenpäin. Tyttö ei meinannut millään löytää oikeaa vipua ja kaikki odottivat henkeä pidätelleen mitä tapahtuisi, kunnes oikea vipu lopulta löytyi, komeron takaovi aukesi ja yleisö oli tavallistakin hämmentyneempi siitä kuka oli esiintyjä ja kuka yleisöä.

Tälle sivulle postailen tuumintoja sekalaisista aiheista, jotka vaihtelevat näyttelijäntyön tekniikasta kokeelliseen nykytanssiin ja klubeihin.

Suomenkielinen ja englanninkielinen osa blogista sisältää osittain eri postauksia.