/  näyttelijä

Tämä sivu koostuu näyttelijäntyöhön, nykytanssiin ja klubeihin liittyvistä höpinöistä - ja lukuisista ennakoimattomista sivupoluista.

Englanninkielinen versio tästä sivusta sisältää osittain eri kirjoituksia.

Maailma vai valaistuminen?

Artikkeli julkaistu alun perin joogalehti Anandassa toukokuussa 2014.

Maailma vai valaistuminen?

Näyttelijäntyö ja jooga kohtaavat

Joogaa opetetaan tällä hetkellä jossain muodossa todennäköisesti jokaisessa länsimaisessa teatterikoulussa. Sen harjoittamisen fyysiset hyödyt on osoitettu myös länsimaisen tieteen keinoin sen verran pitävästi, että se on osa nykypäivän tanssijan perusvälineitä jos ei muuten niin ainakin kehonhuollon muodossa.

Kun tuumitaan joogan suhdetta näyttelijäntyöhön, kysymys on monimutkaisempi, mikä johtuu paljolti siitä, että tanssijan tekniikkaa pidetään usein selkeämmin määriteltävänä kuin näyttelijän.

Voit lukea koko artikkelin PDF:nä tästä.

Näyttelijäntyön tekniikasta

Olen aina ollut sitä mieltä, että kaiken taiteen lähtökohta on selkeä tekniikka. Tämä sivu on Okko Leon kirjoittaman ja Vihtori Rämän ohjaaman näytelmän ‘Kansallissankari’ plarista (kantaesitys Rovaniemen Teatterissa keväällä 2012). Muut viisi versiota näyttivät samalta.

 

 

 

 

Klikkaa kuvaa nähdäksesi sen isommassa ikkunassa.

Immersiivisen teatterin tähdet ja aktivistit

 

 

Sonya Cullingford Punchdrunkin teoksessa ‘The Drowned Man: A Hollywood Fable’. Kuva: Birgit & Rolf.

Niin kauan kuin muistan Suomessa on pohdittu keinoja miten nuoret saisi teatteriin. Brittiläinen Punchdrunk on kehittänyt yhden ratkaisun. Otetaan kaikkea mistä nuoret tykkäävät: elokuvia, yöbileitä, äärimmäisiä kokemuksia, pelejä, livemusaa, seksiä, väkivaltaa, ja kääräistään kaikki äärimmäisen tyylikkääseen visuaalisuuteen.

Näistä koostuu Punchdrunkin uusin teos The Drowned Man: A Hollywood Fable, jota esitettiin helmikuun loppuun saakka National Theatren ohjelmistossa Lontoossa. Tarinan pohjana on Georg Büchnerin Woyzeck, joka on asetettu 1960-luvun hollywoodilaiseen mielenmaisemaan.

Punchdrunk on tunnetuin immersiivisen teatterin ryhmä Isossa-Britanniassa. Yksi immersiivisen suorista käännöksistä tarkoittaa upottamista. Sitä on kuvattu mielikuvalla, jossa esitystila on uima-allas. Sen sijaan, että yleisö katsoisi sitä ulkopuolelta, yleisö on altaassa, ja esitys tapahtuu joka puolella katsojan ympärillä.

Kun puhun yöbileistä tai äärimmäisistä kokemuksista en tarkoita niiden katsomista, vaan mahdollisuudesta osallistua. Teoksessa katsojat juoksevat esiintyjien perässä, katsovat kohtauksia välillä pienissä ryhmissä, välillä koko yleisön kanssa ja saattavat päätyä myös yksin esiintyjän kanssa. Joitain katsojia on suudeltu kesken kohtauksen.

Muodon rikkominen ja eri kokoisten kokoonpanojen – myös erikokoisten yleisöjen – liikuttaminen eri tiloissa ja teoksen interaktion rakenne on sen nerokkuutta. Sitä on kuitenkin myös kritisoitu, useimmiten tarinan kadottamisesta.

Esitys käyttää esitystilanaan 19 000 neliön kokoista vanhaa käytöstä poistettua postin lajittelukeskusta ja esiintyjiä teoksessa on 40. Budjetin huhutaan olevan puolen miljoonan punnan luokkaa. Jos puhutaan kokeellisesta teatterista niin ollaan eri mittakaavassa kuin Suomessa.

Punchdrunk tekee teoksiaan pitkälti teatterillisissa tiloissa, vaikka se kokeilee parhaillaan myös murtautumista julkiseen tilaan Punchdrunk Travels –projektin kautta. Toinen brittiläisen immersiivisen teatterin tekijä Coney tekee teoksiaan missä tahansa, yhtä hyvin teatteritiloissa, verkossa kuin julkisessakin tilassa. Haastattelin yhtä ryhmän johtajista Lontoossa joulukuussa.

Tassos Stevens on tarinoita enemmän kiinnostunut maailmoista ja systeemeistä. Hänellä ei ole alun perin teatterikoulutusta, vaan tohtorintutkinto psykologiasta.

Stevens valotti immersiivisen teatterin lähestymistapaa käsikirjoittamisen kautta: Immersiivinen teos kirjoittaa usein esityksen tarinan sijasta katsojan matkan teoksessa. Kirjoittaminen ei ala kuvitteellisesta hetkestä sen jälkeen kun katsoja on saapunut teatteriin, hän on istunut paikalleen ja valot ovat sammuneet, vaan kirjoittamisen hetki alkaa siitä hetkestä, kun katsoja saa ensimmäisen kerran tiedon teoksesta.

Coney on tehnyt yhteistyötä myös Punchdrunkin kanssa, mutta heidän lähestymistapansa on pelillisempi. Stevensin mukaan ero on siinä, että he pyrkivät antamaan katsojalle enemmän valtaa teoksien muotoutumisessa.

Coneyn tunnetuin teos A Small Town Anywhere (2009-12) kertoi tarinan yhteisöstä, joka on vaarassa ajautua sisällissotaan. Tarinan toteutuksessa kylää näytteli pääasiassa yleisö. Tarinan kaari muodostui yleisön tuottamista pienistä tarinoista, joita kaksi näyttelijää nivoivat koko esityksen kokoiseksi suureksi tarinaksi esityksen kuluessa.

Stevens näkee tässä eron Punchdrunkin lähestymistapaan. Punchdrunkin esityksissä yleisö on osa lavastusta, ei osa tarinaa, eivätkä he voi vaikuttaa tarinan kulkuun.

Laajimmillaan työpajojen, verkkosovelluksien ja erilaisten kokeiden muotoon rakennettujen esitysten takaa löytyvää Coneyn asennetta Stevens kuvaa tee-se-itse –aktivismiksi. Todellisuuteen sekaantuvien esitysten avulla maailmasta tehdään yksi henkilökohtainen teko kerrallaan parempi paikka.

Coneyta ja Punchdrunkia verratessa nousee kysymys suuruusluokasta.

Punchdrunk pystyy tavoittamaan suuren yleisön, mutta A Small Town Anywheren kohdalla yleisö on teoksen rakenteen puolesta rajattava 30 katsojaan.

Edelleen on ratkaisematta kuinka luoda osallistava teatteriteos, joka pystyy luomaan vahvan henkilökohtaisen vaikuttamisen mahdollisuuden ja merkityksen tunteen, mutta samalla tavoittamaan suuren yleisön.

Mitä tämä kertoo maailmasta? Voiko pienten yhteisöjen synnyttämä vahva merkityksen tunne koskaan siirtyä suureen mittakaavaan – yhteiskuntaan? Minä uskon, että voi. 

Sami Henrik Haapala

Kirjoittaja tekee tohtorintutkintoa Teatterikorkeakoulussa aiheena näyttelijäntyö yleisöinteraktiivisissa esityksissä.

 

 

Conor Doyle, Ed Warner, Omar Gordon, Tomislav English ja Vinicius Salles Punchdrunkin teoksessa ‘The Drowned Man: A Hollywood Fable’.

Kuva: Birgit & Rolf.